Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Aluksi Jukka Hautamäki ajatteli olevansa pikkumainen. Hän oli tehnyt mediataideteoksen yhteistyönä, ja toinen taiteilija mainosti sitä sosiaalisessa mediassa päivityksillä, jotka oli kirjoitettu minä-muotoon. My art installation, minun installaationi.

Hautamäen mielestä olisi pitänyt puhua me-muodossa.

Hän kysyi silloiselta puolisoltaan, oliko kohtuuton.

Jonkin aikaa jahkailtuaan Hautamäki lähetti yhteistyökumppanille sähköpostia. Hän halusi tietää, mistä oli kysymys. Taiteilija vastasi ystävällisesti, lupasi korjata asian.

Seuraavana päivänä ilmestyi taas minä-muotoinen päivitys. Nyt Hautamäki kysyi jämäkämmin. Kyse oli tasapuolisesta yhteistyöstä, ei mistään assistentin roolista.

Taiteilija ei enää vastannut. Hän sulki Hautamäen kaikista kanavistaan.

"No, sitten tietysti ajattelin että… miksi se reagoi tolla lailla."

Hautamäki alkoi kysellä tuttaviltaan, joiden tiesi tehneen yhteistyötä saman taiteilijan kanssa. Ala on pieni, kaikki tunsivat toisensa ja toistensa projektit.

Oliko ollut jotain erikoista? Outoa?

Kaikilla, joiden kanssa Hautamäki puhui, oli ollut ongelmia, useiden vuosien ajan. Taiteilija oli esitellyt yhteistöitä systemaattisesti ominaan nettisivuillaan, ansioluettelossaan ja esityksissään. Yksi oli yrittänyt Hautamäen tavoin kirjelmöidä aiheesta - just to be clear - mutta mikään ei ollut muuttunut. Kaksi oli lopettanut yhteistyön kokonaan.

Hautamäki huomasi, että sitä mukaa kun hän kyseli, taiteilija alkoi muutella eri sivustojen tietoja. Ilmeisesti kyselyt olivat tulleet hänen tietoonsa. Sooloprojekti muuttui yhteistyöprojektiksi cv:ssä ja Aalto-yliopiston tutkimustietojärjestelmässä.

Hautamäki ja toinen mediataiteilija, Mikko Laajola, alkoivat pitää kirjaa muutoksista, kaivaa vanhoja versioita nettiarkistosta. Tietojen muuttelu ei vaikuttanut heistä korjaustoimenpiteeltä vaan peittelyltä.

Joulukuussa 2020 taiteilija julkaisi tutkimusartikkelin arvostetussa Leonardo-journaalissa. Siinä tutkittiin yhteisteosta, josta taiteilija oli luvannut kreditoida erästä kolmatta tekijää. Nimi löytyi vain kiitoksista.

Hautamäki ja Laajola tekivät Aalto-yliopistolle ilmoituksen hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta.

"Hän lähtee yhteistöihin ja antaa muiden tehdä likaisen työn, jättää tekijät kreditoimatta ja väittää teoksia omikseen tietyissä yhteyksissä (akateemisissa töissä, portfoliossa & ansioluettelossa ja mitä todennäköisimmin rahoitushakemuksissa)", he kirjoittivat.

Sellaista kutsutaan anastamiseksi.

Hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyjä tulee Suomessa esiin melko vähän. Viime vuonna yliopistot ja ammattikorkeakoulut tiedottivat Tutkimuseettiselle neuvottelukunnalle Tenkille 38 selvittämästään tapauksesta, joista 11 todettiin loukkauksiksi.

Loukkaukset jaotellaan vakavuuden mukaan. Vilppiä löydettiin seitsemästä tapauksesta, piittaamattomuutta kolmesta, vastuutonta menettelyä yhdestä.

Ennen kuin Tenkiltä voi pyytää lausuntoa, koulujen on pitänyt selvittää asiaa itse. Ilmoituksen saatuaan koulun rehtori päättää esiselvityksen aloittamisesta, sitten tarvittaessa varsinaisen selvityksen aloittamisesta.

Jos osapuolet ovat tyytymättömiä lopulliseen päätökseen, he voivat valittaa Tenkiin. Itsesääntelyjärjestelmä toimii samaan tapaan kuin mediaa säätelevä Julkisen sanan neuvosto.

Tenk ei tilastoi lausuntojaan niin tarkasti, että olisi mahdollista sanoa, kuinka monta taidealojen loukkausta se on käsitellyt.

"Niitä ei ole eritelty juuri siksi, että ne olisi helppoa yhdistää ja jäljittää. Niitä on niin vähän, että ne ovat yhden käden sormilla laskettavissa", Tenkin pääsihteeri Sanna-Kaisa Spoof sanoo.

"Ja ne ovat vähän, tuota, omanlaisiaan."

Eivät niinkään tulkinnanvaraisuuden takia, Spoof sanoo varovasti.

"Sanoisinko nyt näin, että…"

"Hyvin usein näissä ei ole mukana pelkästään se asia, vaan ne henkilöt ovat kiistassa keskenään. Motiivina voi olla myös jotakin muuta kuin puhtaasti tiedettä tai taidetta."

"Mutta se ei tiete...